Tutkijan arkea: Mitä lukiolaiset halusivat tietää pandemiasta?

Tutkijan arkea -kirjoituksissa kurkistetaan JuRen tutkijoiden työhön. Johanna Ketola kävi vastaamassa lukiolaisten kysymyksiin koronapandemiasta.

Vierailin tammikuisena aamuna Paimion lukion historian ja yhteiskuntaopin tunnilla Nuorten Tiedeakatemian Tutkija tavattavissa -palvelun kautta. Ajankohtaisista yhteiskunnallisista kysymyksistä aiheeksi ylioppilaskirjoituksiin valmistautuville ja muille lukiolaisille valikoitui COVID-19 pandemiana, kriisinä sekä globaalina poliittisena ongelmana. Vierailu toteutettiin virtuaalivideopuheluna.

Tarkastelimme pandemiaa jälkiteollisen ja kansainvaltaisen yhteiskunnan toimintakehikossa; kuinka leimaavasti pandemia on kriisi, joka vaikuttaa lähes kaikilla elämänaloilla ja kuinka sille ei ole yksinkertaisia ratkaisuja. Poliittiset koronapäätökset on jouduttu tekemään tiukassa aikapaineessa, mikä sopii huonosti normaaliaikoja varten rakentuneeseen hallinnolliseen ja poliittiseen valmisteluun. Keskustelussa pohdittiin pandemian vaikutuksia demokratiaan ja sitä, tuottaako pandemiakriisinhallinta autoritaarisia tendenssejä myös muualla kuin esimerkiksi ryhmälle tutussa Unkarissa. Pandemian voidaan katsoa vahvistaneen sellaisia autoritaarisia trendejä, joita oli ennen kulkutaudin puhkeamista, mutta eri kysymys on, pystytäänkö sen osoittaa suoranaisesti synnyttävän uusia ”rautanyrkkejä”.

Ryhmää kiinnosti etukäteiskysymysten perusteella, koska korona päättyy ja millaisia seurauksia sillä on. COVID-19 on ollut sikäli poikkeuksellinen kriisi, että sen aikana on kyetty tuottamaan runsaasti tutkimustietoa eri aloilla, mutta kaikkea emme vaikutuksista tiedä. Tampereen yliopiston epidemiologian professori Pekka Nuortti kuvaili asiaa osuvasti Helsingin Sanomille 23.12.2021 näin: ”Tietoa tulee kuin puutarhaletkusta, eikä kukaan pysty sitä kaikkea lukemaan”.  Ajan myötä tulemme yhä paremmin tietoiseksi siitä, mihin itse asiassa koronakriisin ratkaisu on vaikuttanut ja millä tavoin. Vaikka kriisin hoidossa esimeriksi Suomi on pärjännyt verrattain hyvin, myös meillä akuutin kriisin torjunta on ollut pois jostain muusta. Päätöksenteon epämiellyttävät negatiiviset ulkoisvaikutukset ovat jo näkyneet esimerkiksi siten, että muiden terveysongelmien osalta hoitoon pääsy on vaikeutunut. Opiskelijoita askarrutti erityisesti se, pystytäänkö mielenterveyspalveluiden kasvaneeseen tarpeeseen todellakin vastaamaan.

 

Kulkutautien kansainvälispoliittiset ulottuvuudet

Kansainvälinen näkökulma asiaan tarjoutui tarkasteltaessa COVID-19-pandemiaa globaalina poliittisena ongelmana historiallisessa viitekehyksessä. Tutustuimme pandemian määritelmän sekä koronaviruksen aiheuttaman COVID-19 taudin historiallisiin esikuviin; antiikin ajan Ateenan ruttoon ja keskiajan mustaan surmaan. Pohdimme myös, mitä yhtäläisyyksiä ja eroavaisuuksia on yhä käynnissä olevan pandemian ja sen modernin ajan vertailukohdan, espanjantaudin (1918-20) välillä, jonka vakavuutta määritti ensimmäinen maailmansota. Oppilaita kiinnosti erityisesti se, onko espanjantaudista kyetty oppimaan mitään.

Kansainvälinen terveysalan yhteistyö lähti liikkeelle 1830-luvun koleraepidemioiden myötä, mutta yhteistyö on edistynyt lähes 200 vuodessa verrattain hitaasti. Maailman terveysjärjestö WHO:n puitteissa syntynyt Kansainvälinen terveysssäännöstö saatiin hyväksyttyä vasta vuonna 1969 ja sen päivitys onnistui vasta vuonna 2005 SARS:in puhkeamisen jälkeen. Oleellista on, että vaikka ensisijainen vastuu tartuntatautien hallinnasta on kansallisvaltioilla, herkästi leviävät tartuntataudit edellyttävät laajaa globaalia yhteistyötä, jossa mukana ovat lisäksi tiedeyhteisö ja yritykset, joita ilman tämänkin pandemian hillitseminen ei olisi ollut mahdollista. Maailman terveysjärjestö on ollut pitkään aliresursoitu ja sen toimintaan vaikuttaa olennaisesti myös valta ja vastuu, joita kansallisvaltiot sille luovuttavat.

Ryhmää kiinnosti, miltä kansainvälisen terveysalan yhteistyö tulevaisuus näyttää ja millaisia vaikutuksia pandemialla on globaalille solidaarisuudelle. Tutkijan kristallipallo ei näyttänyt tältä osin kovin lupaavalta; suurvaltakilpailun aikakaudella merkittäviin yleismaailmalisiin ja toimintaa ratkaisevalla tavalla uudistaviin päätöksiin on vaikea uskoa, mutta alueellisella tasolla —   esimerkiksi EU:ssa ja pohjoismaiden kesken — yhteistyö ja koordinaatio saattavat kriisin myötä parantua. COVID-19-pandemia on osoittanut, että globaaliongelmat edellyttävät usein toisenlaisia ratkaisuja kuin mihin poliittisesti päädytään. Tämä on näkynyt ristiriitaisessa viestinnässä rokotteista; toisaalta peräänkuulutetaan globaalia solidaarisuutta, mutta käytännössä länsimaat ovat ostaneet rokotteet ja tätä kautta kasvattaneet epätasa-arvoisuutta. WHO:n tuoreen arvion mukaan vain 7 % afrikkalaisista on täysin rokotettuja, kun maailmanlaajuisesti jo yli puolet on saanut kaksi rokotetta. Kehittyvillä mailla voi olla myös erilaisia terveysalan prioriteetteja kuin länsimailla, sillä koronatorjunta on voinut tarkoittaa muiden tautien ehkäisyn ja hoidon alasajoa.

 

Koronahallinnan onnistumiset ja puutteet

Lopuksi pohdimme, miten koronahallinta on onnistunut kansallisesti, alueellisesti ja globaalisti. Oman tutkimustyön näkökulmasta tiivistin asian seuraavasti: pandemioiden globaalihallinta on valtiokeskeisen järjestelmän ja poliittisten erimielisyyksien vanki, ja sitä vaikeuttaa pula rahasta ja muista resursseista.

EU-tasolla on havaittavissa niin ikään kansallisen tason vastustusta siirtää terveysalan päätöksentekoa EU-tasolle. Komissio ja EU-instituutiot ovat kuitenkin auttaneet kriisin hallinnassa, vaikka ne eivät pystykään korvaamaan tai täysin paikkaamaan puutteellisia kansallisia terveysjärjestelmiä. Pohjoismaissa on hämmästyttänyt syvälle jaettuun arvomaailmaan pureutuneet vapaan liikkuvuuden rajoitukset, mikä on osoitus siitä, että myös sinänsä samanmielisillä ja yhteiskuntajärjestelmiltään samantyyppisillä mailla on ollut erilaisia näkemyksiä kriisin hoidosta.

Suomi sen sijaan on selvinnyt kriisistä tähän mennessä verrattain hyvin, missä meitä ovat todennäköisesti auttaneet maantieteellinen ja logistinen sijainti, onni, pohjoismainen hyvinvointijärjestelmä ja varautumisperinne.


Johanna Ketola toimii tutkijana Turun yliopistossa ja Ulkopoliittisessa instituutissa. Hän tutkii JuRe-hankkeessa koronatoimien koordinaatiota ja hallintaa kansallisella, pohjoismaisella ja EU-tasolla.